– Ensimmäinen muisto Synestesiaan liittyen, tai oikeastaan hetkeen ennen kyseisen orkesterin alkusoittoa sijoittuu Porin lentokentän laitamille, kävelylle silloisen koirani kanssa. Nahkatakin natinan ja sateen inspiroimana tartuin puhelimeen ja pistin viestiä Kuusiston Eerolle, jonka kanssa oli tullut juteltua hevimusiikin olemuksesta ja soittoharrastuksen iloista Porin tuiskuisessa yössä. Tekstiviestin tarkkaa sanailua en muista, mutta asiasisältö oli lyhyesti ilmaistuna ”pistetäänkö bändi pystyyn?”. No pistettiin, Timo muistelee.

Kokoonpano saavutti ensimmäisen pysyvän muotonsa kolmimiehisenä pelimannikollektiivina kun kitaristi Jonne-Pekka Stenroos liittyi orkesteriin.

– Koko yläasteajan samalla luokalla istunut Eero räjäytti potin tuona helmikuisena päivänä. Istuessani kotimatkalla Porin Linjojen umpeen ahdetussa linjan 12 iltapäiväbussissa puhelin soi ja vastoin kaikkia sääntöjäni kännykän käytöstä ahtaasti kansoitetussa tilassa, vastasin. Olisi kuulemma joku Timo ja jotain bändiä koittivat viritellä. Kiinnostiko? Jo toki, Jonne-Pekka kertoo.

Alkuvaiheen oman paikkansa hakeminen ja vastuiden jakaminen kesti hetkensä, mutta yllättävänkin nopeasti homma ajautui uomiinsa. Jonne-Pekka alkoi opetella säveltämistä, Eero kirjoittaa ajatuksiaan ylös sanoitusmentaliteetilla ja Timo keskittyi rytmiikkansa kehittämiseen. Ilolla ja "no vittu tämäpä vasta hyvä onkin" -mentaliteelilla mentiin eteenpäin; katse kengänkärjissä, unelmat korkeuksissa ja hyvässä veljeshengessä.

– Alussa ei varmaan soitettu yhtään kokonaista kappaletta, vaan lähinnä jotain riffinpalasia. Kävi kuitenkin ilmi, että kitaristisankarimme Jonne-Pekka ei ainoastaan rankaissut kitaraansa vaan komensi myös tabulatuureihin uusia sävelkulkuja ja sovitteli niistä kokonaisia kappaleita! Tästä se lähti, triona kohti jotain uutta ja ihmeellistä, Timo toteaa.

Synestesian ensimmäinen treenikämppä oli rintamamiestalon sokkeloisessa kellarissa, huonekorkeuden pysyessä alle kahden metrin. Kesällä oli sopivan viileää, talvella sitäkin kylmempi. Energiaa, intoa ja unelmia pursui tuuletuskanavista naapuruston iloksi, kun esiaste Synestesiasta päästeli menemään.

– Treenikämppä sijaitsi Eeron tutun, Pete-sedän, kellarissa. Mies oli itsekin rumpali, joten siellä oli rumpalille lelut jo valmiina. Monet sunnuntait tuli poljettua tuplapedaalit urheilukassissa läpi Porin keskustan kohti treenikämppää. Yllätys oli aina yhtä ihana, kun kävi ilmi siellä omakotitalon pihalla sateessa seistessä, että ”Pete-setä perheineen ei ole kotona”. No access, ei avainta. No, ei siinä auttanut muu kuin lähteä vastatuulessa takaisin kotiin, Timo kertoo.

– Etenkin alkuaikoina bändin mieltymys Finntrolliin paistoi pahasti läpi, sikäli kun keikat alkoivat monesti jonkin sortin hevihumpparykäisyillä. Kontrastia iltaan tarjosivat kaksi instrumentaalibiisiä sekä illan päättänyt, treenaamaton Last Day in Heaven muuan Barathrum-yhtyeeltä. Myös saman illan aikana soittaneet suomirock- ja punkkibändit toivat tapahtumaan omat kummalliset sävynsä. Hermoilun myötä keikka meni läpisoiton puolelle, mutta fiilis oli kaikella tapaa käsittämätön. Taisi muuten vasta jälkikäteen selvitä, että koko keikka tuli nauhalle, Kalle sanoo.

– ”Kenen helvetin idea oli ottaa eka keikka nauhalle?” Se on kysymys jota tullut pohdittua useasti tuon 02.02.02 illan jälkeen. Mitä enemmän sitä pohdin, sen varmempi olen, että minun oma idea se oli. Kertoo siitä kuinka pihalla silloin tuli oltua vielä realiteeteista. Eihän me silloin ymmärretty oikein mistään mitään, esim. sellaisista keikkailulle tärkeistä jutuista kuin äänentoistosta ja lavalla soittamisesta ylipäätään. Joku sound checkikin tuli vähän yllätyksenä, että sellaisiakin on tapana tehdä. Se oli varmaan myös about eka kerta, kun minä lauloin mikkiin niin, että oikeasti kuulin mitä sieltä toisesta päästä tulee ulos. Tietyllä tapaa ne oli meille näin jälkikäteen ajateltuna lähinnä lavalla vedetyt treenit, josta vähän haettiin arvokasta kokemusta, Eero K. muistelee Synestesian ensimmäistä keikkaa.

"Eloperformanssi" -nimeä kantava livetallenne pitää sisällään reilu puolisen tuntia orkesterin kappaleita. Mitään näistä kappaleista ei ole sen jälkeen nauhoitettu, eikä yhtä biisiä lukuunottamatta enää orkesterin repertuaariin kuulunut, joten kyse on todellisesta harvinaisuudesta!

Kallen isän suotuisten yhteyksien avulla orkesteri pääsi tutustumaan äänittämisen mystiseen maailmaan paikallisen pitkän linjan muusikon Juha Kormanon toimiessa hankkeen kapteenina ja konemiehenä.

Kuin tilauksesta yhtyeellä oli Eloperformanssin jälkeen sävelletyt kaksi uutta kappaletta, jotka toimivat yhdessä ja olivat lopulta eräänlaisia suunnannäyttäjiä vuosiksi eteenpäin.

– Eräänä marraskuisena sunnuntaina löysimme sitten itsemme Kormanon sohvalta huulet pyöreinä. Tulevan projektin kulusta ei ollut minkäänlaista käsitystä millään tasolla. Talvimyrkkyä voidaan silti pitää ammattimielessä yhtyeen rautaisimpana tekeleenä, sillä demo valmistui yhden päivän aikana mikityksineen päivineen. Jokainen suoritti oman osuutensa enemmän tai vähemmän ensimmäisellä otolla, koska emme yksinkertaisesti tienneet, että ottoja voi uusia. Eikä siellä kyllä mitään korjattavaa olekaan, Kalle heittää.

– Valmista tuotosta monistettiin munat vaahdossa ja leviteltiin uussyntyneen Jehovan todistajan raivolla kavereille, sukulaisille ja kuka ikinäkään sen suostui käteensä ottamaan. Samalla nuori nälkä yltyi entisestään ja uutta materiaalia kirjoitettiin vielä täysin tajuamatta sitä, että kulman takana väijyi pakollinen telakoituminen ja vuosien mittainen tauko – armeija, Jonne-Pekka toteaa.

Kallen mukaan Talvimyrkky käynnisti matkan, jota Synestesia kulki viimeisille päivilleen asti.

– Moni asia konkretisoitui ensimmäisen demon myötä. Nälkä oli suunnaton, kun huomasimme pääasiassa puskaradion välityksellä levinneen levyn keräävän yllättävän positiivista palautetta. Saman vuoden marraskuussa heitimme toisen keikkamme Porin Anniksella, joka tällä kertaa tuntui oikealta keikalta. Kattaus oli sinä iltana kova: Rotten Sound, Inferia, Deepred ynnä muita.

Harppauksia tapahtui lyhyessä ajassa lähes joka osa-alueella.

– Liekö mitä tapahtunut niinkin pienessä ajassa, mutta Jonnen sävellyskynä alkoi yhtäkkiä tekemään varsin pahaa jälkeä. Kuukauden sisällä tuli 4-5 uutta biisiä, jotka eivät millään tavalla kuulostaneet Eloperformanssin aikaiselta röytämiseltä. Ikävä seikka tosin oli se, että juuri kun olimme pääsemässä vauhtiin, lähestyivät armeijakuviot uhkaavasti ja vieläpä niin, että suoritimme palveluksemme peräjälkeen, Kalle jatkaa.

– Talvimyrkky-seikkailun jälkeen sitä korkeintaan luuli olevansa perillä nauhoitusasioista. Uutta studioaikaa ruvettiin varaamaan kevään nurkilla vuonna 2003. Vaikea muistella miksi, mutta studioksi valittiin kulttuuritalo Annankatu 6:n kellarissa sijainnut studio. Tällä kertaa puikoissa heilui Jyrki Heloaho, joka mm. nauhoitti täkäläisen Mors Principium Est -yhtyeen ensimmäisiä demoja, Kalle kertoo.

Timon mukaan kyseessä oli myös ensimmäinen kerta, kun yhtye toteutti levytyksensä useampana päivänä ja aikataulutti työrupeamansa.

– Aikamme orjat oli ensimmäinen vähän pidempi studiokokemus. Toisin sanoen pidempi kuin yksi sunnuntai. Oikeastaan niistä sessioista on mieleeni jäänyt vain kolme asiaa: 1) iso patjakasa studion nurkalla, jossa pompimme ilosta ja tylsyydestä 2) Mestaripizzoilla nauttimamme ähkyyn asti vienyt peltileipä 3) liian vähäinen treeni suhteessa biiseihin.

Timo jatkaa, että levyltä kuitenkin puskee läpi aito tekemisen meininki ja puhdas energia. Soitto ei välttämättä ole ihan priimaa, mutta kappaleissa sattuu ja tapahtuu. Ne myös uhkuvat nuoruuden intoa, mitä ei enää vanhoilla päivillä saanut vangittua, ainakaan yhtä helposti.

Myös Kalle on varsin tyytyväinen silloiseen aikaansaannokseen, vaikkakin myöntää levyn olevan itselle edelleen etäinen.

– Ehkä vieläkin hieman turhautunut olo EP:tä kuunnellessa. Materiaali oli tasokasta, mutta äänimaailma jäi täysin puolitiehen. Sen verran knöösejä olimme kuitenkin, ettemme ihan tarkalleen tienneet mitä halusimme. Pääasia kuitenkin, että saatiin narulle jotain.

Studion jälkeen Synestesia heitti yhden ainoan keikan Porin Downunder -ravintolassa, eikä aikaakaan, kun Jonne-Pekka läksi ensimmäisenä suorittamaan asepalvelustaan. Oltiin todellisen jännän äärellä Synestesian siirtyessä tauolle, jonka pituus oli yhtyeen jäsenille täydellinen mysteeri.

– Tavallaan kummallista, miten me emme oikeastaan jutelleen näistä kuvioista sen enempää. Viimeisen keikan jälkeen muistan saaneeni Jonnelta kyydin kotiin ja havahtuneeni vasta kuukausia sen jälkeen, että enhän minä ole nähnyt jätkiä kuukausiin. ”Tässäkö tämä sitten oli?”, muistan miettineeni, Kalle jatkaa.

– Raskausajan mittainen erottaminen aiemmasta elämästä on ihmiselle kasvattava kokemus. Armeija-aikana sain lisää pituutta noin kolme senttiä, 13 kiloa massaa ja kaksi hopeista ampumamerkkiä. Reserviin siirtyessäni huhtikuussa 2004 olin siis elämäni kunnossa ja kysymysmerkkejä täynnä. Vanhojen yhtyekavereiden asuinpaikat vaihtuivat opintojen perässä, armeija vei ja toi ketä milloinkin. Bänditouhujen viehätys veti edelleen vahvasti puoleensa ja epätoivoisia soittokaveri-ilmoituksia tuli netin foorumeillekin jätettyä, Jonne-Pekka kertaa.

Varsinainen löytö käveli yllättäen vastaan, kun kielitaitelija Eero Hammais teki siirtonsa ja hivuttautui Jonne-Pekan juttusille.

– Elämässä tulee vastaan joko tai -tilanteita. Niissä voit valita, menetkö kenties vasemmalle tai oikealle. Tai sitten voi olla kokonaan menemättä. Päätin tarttua mahdollisuuksiini ja menin tönimään Jonne-Pekkaa porilaisen Bar Kinon yläkerrassa vuonna 2004. Kerroin Jonnelle, miten olin diggaillut Synestesiaa kahdella keikalla parina aiempana vuotena. Sanoin, että siinä bändissä oli mielestäni oikeaa potentiaalia. Sellaista orastavaa ja puhkeamaisillaan olevaa taituruutta, ajattelin. Vaihdettiin yhteystiedot ja sovittiin mahdollisista kitarajammailuista tulevaisuudessa. Synestesian ollessa telakalla Jonnen plektrakäsi tuntui syyhyävän sen verran, että toveri karautti fillarillaan kitaroineen Liinaharjaan, jossa armeijan jäljiltä asuin vanhempieni hoteissa. Todettiin, että kyllähän tämä tästä, Eero H., muistelee.

Ujon tapailun ja sähköpostitse vaihdeltujen tabulatuurien jälkeen kaksikko ryhtyi jo perustamaan bändiä. Uutta musiikkia tuli kirjoiteltua ajanmukaisin sävyin: vahvoja uusia vaikutteita tuli niin melodisesta metalcoresta kuin hyppivämmästä action-metallistakin.

Kaikesta hyvästä energiasta huolimatta tuska oli yhteinen, kun kaksikko ei saanut kasattua ympärilleen sopivaa kokoonpanoa. Samaan aikaan toisaalla alkoivat myös loput Synestesia-jäsenistöstä olemaan selvillä vesillä armeijoistaan ja takaisin kiinni normaalissa elämässä. Eero oli suuntautunut Helsinkiin, Kalle Turkuun ja Timo Vaasaan. Maantieteellisistä eroavaisuuksista huolimatta jäsenten välinen yhteydenpito oli ollut tiuhaa.

– Suoraan sanottuna joskus melkein jopa unohdan, että soitin Synestesian alkuvaiheessa myös bassoa. Jotenkin tämä viimeinen kokoonpano on minulle ollut se “oikea kokoonpano”, ja nämä omat sekoilut basson varressa ovat jääneet ihan paitsioon.

Oma kiinnostus sekä Synestesian tulevaisuus vaikuttivat vahvasti päätökseen.

– Se oli varmaan jossain vaiheessa armeija-aikoja, kun päätös basson jättämisestä taitavammille musikanteille syntyi. Olin ehtinyt siinä hetken eräässä toisessa yhtyeessä soitella pelkkää bassoa ja tullut todettua, ettei omat rahkeet vain oikein siihen hommaan riittäneet. Samalla tuli pohdiskeltua Synestesian tulevaisuutta ja tajuttua, etten minä tahdo olla jarruna hidastamassa, kun muiden soittotaito kehittyi aivan tajutonta vauhtia. Hetkeäkään en ole päätöstä katunut.

Orkesteri ei kuitenkaan kauaa ehtinyt olemaan vailla basistia, avun löytyessä lähempää kuin osattiinkaan odottaa.

– Näppäsormisena kitaristina ja näkemyksellisenä sävelniekkana itsensä oli jo siihen mennessä todistanut Eero mallia Hammais. Muistan miettineeni, että kehtaako moista taituria edes kysyä basistiksi, varsinkaan jo melko omalaatuiseksi möntiksi hitsautuneeseen joukkioomme jonka sosiaalinen ulosanti oli äänekästä, usein huumoriltaan harkitsematonta ja pääasiassa pahanhajuista, Jonne-Pekka kertoo.

– Edellisenä vuonna muistan jo jutelleeni Eeron kanssa aiheesta ja huomanneeni, kuinka innoissaan hän oli bändin uudelleenkäynnistämisestä. Iloitsin suuresti, kun tämä toteutui. Kun korviini vielä kantautui, että bassonurkka vapautuisi bändin rosterista, en empinyt tarjota apuani. Olin valmis, vaikka sitten basson varteen, Eero H. kertaa.

Tilanne oli tuoreen basistin mukaan samaan aikaan sekä otollinen että kyseenalainen.

– Pääsin tavallaan valmiiksi katettuun pöytään, josta oli helppo alkaa kasaamaan heviretkulle sopivaa liha-salaattilautasta, jossa perusperunaa oli vähemmän. Yhtye oli tehnyt pohjatyönsä jo ennen minua. Sain olla todistamassa kypsempää hevibändiä, joka oli astumassa ison askeleen eteenpäin. Toisaalta, muistin Metallican Newstedin ja sen, miten hän oli kärsinyt vastaavassa tuoreen basistin roolissa. Uskoin kuitenkin oppivani jotain uutta basson varressa, eikä se olisi pois kitaransoitosta. Tuossa olin oikeassa.

Vaikka välivuosia kertyi useita, Synestesia sai melko nopeasti rytmistä uudelleen kiinni. Tapahtumia vauhdittivat uusi basisti sekä liuta Jonne-Pekan säveltämiä aihioita. Studioaikaa ruvettiinkin lyömään lukkoon jo muutaman kuukauden päästä.

Kalle oli samana vuonna tavannut Mors Principium Est -yhtyeen sielun, Jori Haukion, joka niihin aikoihin käynnisteli omaa kotistudiotaan. Päätettiin, että tuleva Heikkojen Herralle -EP tullaan purkittamaan kyseisen herran toimesta. Haukion sekä Synestesian yhteistyö oli lopulta jatkuva yhtyeen lopettamisvuoteen saakka.

Julkaisua ryhdyttiin nauhoittamaan kesällä 2006. Tekemisen meininki oli Eero Hammaisin mukaan alusta alkaen läsnä.


– Äänitysten tahti kuvasti bändin sen ajan kovaa soittokuntoa. Rummut kasattiin perjantaina, eka biisi purkitettiin vielä samana päivänä. Lauantaina Timo laukoi kylmästi loputkin kannut narulle. Itse jatkoin suoraan syötöstä ja naulasin yhtä vaille kaikki biisit narulle samana päivänä – vieläpä kolme biisiä ykkösellä! Ekan viikonlopun jälkeen nauhalla olivat rummut, bassot ja komppipohjat. Jonne-Pekka vietti kotona aikaansa etsien kuumeisesti virheitä kitaraosuuksista, tarkkoja kun nuo kitaristimme olivat jo tuolloin. Hommat pitää viimeistellä kunnialla. Ei sitten jää hevipoliiseille nokan koputtamista. Mutta ennen kaikkea: ei jää itselle mitään hampaankoloon. Sitähän studiohommat pitkälti ovat ja tulivat jatkossakin olemaan.

– Tällä kertaa visio oli taas hiukan kirkkaampi ja tekeminen oli pääosin ryhdikästä. Alkoholi kuului harvemmin Synestesian äänitysmetodeihin. Olotilaa piristeltiin usein vasta siinä vaiheessa, kun oma osuus oli hoidettu, jos silloinkaan. Muistan kuitenkin olleeni elämäni kohmelossa vielä sinä sunnuntaisena päivänä, kun viimeisiä sooloja piti uittaa narulle. Auton pysähtyessä studion pihaan, juoksin lennosta vastapäiseen metsään huuto-oksentamaan. Tämän jälkeen purkitin nimikkokappaleen loppusoolon, makasin lattialla enkä enää päässyt ylös. Lupasin, etten enää ikinä juo sillä viikolla, Kalle toteaa.

Kyseisellä EP:llä kuullaan myös ensimmäistä kertaa Tessa Laurilaa, jonka ääni tuli olemaan keskeisessä roolissa myös bändin myöhemmillä levytyksillä. Tessa päätyi levylle paniikkihälytyksellä, kun kesken nauhoitusten huomattiin, ettei kukaan osaa saati halua laulaa nimikkokappaleen kertosäemelodiaa. Pienen painin jälkeen Tessan nimi nousi esille ja sattumoisin neitonen oli maisemissa viikonloppuna.

Kun Heikkojen herralle -julkaisusta saatu palaute oli pääasiassa innostuneen positiivista, Synestesia ei jäänyt laakereilleen lepäämään. Keikkaa heitettiin ja uusia kappaleita syntyi kuin itsestään. Lisäksi yhtye alkoi vähitellen löytämään itsensä niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti. Henki leirissä oli huipussaan, kun seuraavan Synestesia-julkaisun suunnittelu alkoi.

– HH:n (Heikkojen Herralle) jälkeen olo oli melko freesi ja ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tekemisellä oli jokin tietty kiintopiste. Siinä missä HH:n kappaleet olivat sikermä fiiliksiltään erilaisia ja eri aikoihin sävellettyjä kappaleita, kuulosti tuleva materiaali paljon kypsemmältä ja yhtenäisemmältä. Ensimmäisiä väläytyksiä jonkin sortin puoliammattimaisuudesta tuli myös laulaja-Eeron esittelemästä teemasta tulevalle Ihmisen Nimeen -EP:lle, Kalle kertaa.

Kyseinen teema kiteytyy sanoituksissa kaiksessa yksinkertaisuudessaan ihmiseen sekä itsensä likoon laittamiseen. Nämä kaksi asiaa toteutuivat myös vuoden 2007 promokuvissa. Eräänä kohmeisena kevätaamuna yhtye patsasteli Kallen isovanhempien pellolla yltä päältä mudan ja saven peitossa. Varsin onnistuneiden kuvien pohjalta toteutettiin myöhemmin Synestesian ensimmäisen musiikkivideo kappaleesta Juuret tämän maan. Jostain syystä visio ja toteutus eivät kuitenkaan lyöneet kättä yhteen ja video jäi valitettavasti hyödyntämättä.

Itse EP:n nauhoitus oli Kallen mukaan ”business as usual”.

– Jori Haukio oli toistamiseen puikoissa, mutta tällä kertaa levy nauhoitettiin Palmgren-konservatorion studiotiloissa. Mukavana mausteena soppaan toivat visiitti Jorin omalle kotistudiolle keskelle ei mitään sekä binauraalinen äänimaailma Terrigenus-introssa, jossa oli mukana liuta sukulaisia, tuttuja sekä yhteistyökumppaneita. Lisäksi vokalistimme haki tarvittavaa kiukkua omiin suorituksiinsa Porin poliisilaitoksen majoitustiloista. Tyylisuunnasta poiketen purkitimme Jonne-Pekan silloisen tyttöystävän ja nykyisen vaimon vatsataudista inspiroituneen Norovirus-nimisen rykäisyn. Kappale lienee harvinaisempi mitä koko Eloperformanssi yhteensä. Onnistunut reissu tämäkin siis!

– Feeniksin kypsyttelyn aikoihin vuonna 2008 tapahtui paljon suuria asioita. Itselleni päätös muuttaa selvästi erilleen tutusta Porista oli valmis poimittavaksi. Bändinä olimme saavuttaneet kypsän varhaisaikuisuuden vaiheen jossa valittu polku tuntui jotenkin omalta ja koko touhu oli jokseensakin paketissa. Henki oli korkealla monilla rintamilla, Jonne-Pekka sanoo.

Ihmisen Nimeen jälkeen tuntui, että yhtye oli selkeästi vakuuttanut ja tehnyt ainakin kotimaisessa skenessä itsensä tutuksi.

– Olimme kunnianhimoisia, näyttämisenhaluisia ja valmiita näkemään vaivaa. Olimme saapumassa vedenjakajalle: joko jatkaisimme omatahtista toimintaamme, luultavasti hiljenevissä määrin tai yrittäisimme vielä kovemmin todistaa kykymme, edelleen suuremmalle yleisölle. Tässä kohtaa tarinaan astuu sen vaatima kolmas osapuoli: ulkopuolinen julkaisija, joka näkisi meidät riskin arvoiseksi sijoitukseksi, Jonne-Pekka kertoo.

Jossain vaiheessa yhtyeen sähköpostiin tipahti viesti Kampas Records -nimiseltä levy-yhtiöltä. Meriittejä ei ollut vyön alla yhtään sen enempää kuin yhtyeelläkään, mutta ihan aito tekemisen meininki ja ainakin sen verran alkupääomaa näytti olevan, että levyjä oltiin lyömässä pihalle kohtalaisen isolla vaihteella.

Pienten pohdiskelujen ja sopimusluonnosten lukemisen jälkeen Synestesia päätti hypätä kelkkaan mukaan. Luvattiin, ainakin yhtyeen budjeteille, isohko summa studiorahaa, hyvät rojaltisiivut, mainetta sekä kunniaa ja vähän päälle.



– Vähemmästäkin pyörähtivät luovat rattaat käyntiin. Mistään konseptilevyistä ei siinä vaiheessa uskaltanut kukaan puhua ja levyä tehtiin ihan vain biisi kerrallaan. Minä niihin jotain tekstejä sitten pyrin synnyttämään. Ensin syntyi tekstiä yhteen kappaleeseen, mutta eihän se riittänyt koko asiaa läpi käymään. Kohta oli toinen ja pian kolmaskin tekstinraakile takaraivossa, Eero K. sanoo. 

Laulajan päässä pyöri joitain hieman raaempiakin visioita tarinan käänteiksi, mutta hänen mukaansa muu bändi onneksi jaksoi lyödä jarrua ja täten kokonaisuudesta saatiin kasaan kohtuullisen säädyllinen tarina – vaimon surmasta ja vihjaillusta nekrofiliasta huolimatta.

– Lopulta varattiin studio ja kappaleet alkoivat olemaan loppuunsa asti hiottuja, tosin osaa minun teksteistä saatiin tuttuun tapaan edelleen odotella.


Levy-yhtiöpuolelta alkoi tässä esituotantovaiheessa kuitenkin kuulua kummia. Pari viikkoa ennen äänitysten starttaamista tuli viesti: "Tällä hetkellä on varaa sijoittaa Synestesian levyyn 80 euroa".

Kriisipalaverin paikka.

Synestesia ilmoitti heti kättelyssä, että mikäli tuo on tilanne, on yhtyeen puolelta seuraava vaihe sopimuksen purkaminen. Vastassa oli hieman loukkaantuneen oloinen asenne, mutta kuitenkin pienen pähkäilyn jälkeen yhtye löi kovan kovaa vastaan.

– Me maksamme itse studion, sillä ehdolla, että saamme leijonanosan rojalteista, parin vuoden jälkeen oikeudet masteriin takaisin sekä hieman muitakin vapauksia edelliseen soppariin nähden. Levy-yhtiön osaksi jäi siis itse levyn painattaminen, promoaminen ja jakelu. Yhteisymmärykseen päästiin ja täten synnytystuskien alainen "Feeniks" päätyi yhtiölle vain "vuokralle". Kampaksen paria vuotta myöhemmin seuranneen konkurssin myötä saimme täten palautettua kaikki oikeudet itsellemme, Eero K. muistelee.

Itse studiotyöskentely oli sitä mitä odotettiinkin.

– Helvetin hauskaa, saatanan raastavaa ja todella raskasta. Varsinkin Kalle oli hätää kärsimässä. Hän oli studiolla läsnä lähes joka päivä, toimiessaan kitaristin sekä kakkosvokalistin pestiensä lisäksi itkumuurina, selkärankana, makutuomarina ja lastenvahtina (lue: tuottajana) ihan jokaisen yksilösuorituksen aikana. Lopulta saatiin kuitenkin levy pullautettua pihalle ja sehän oli kaiken sen työn ja tuskan arvoista. Keikkoja heiteltiin tuttuun tapaan kuitenkin suht harvakseltaan, vaikka päästiin sitä Vironkin puolella pyörähtämään ja Nummirockin lavalle juhannusaattona puolilta öin soittelemaan. Heti Napalm Deathin jälkeen - tosin murto-osan kokoiselle lavalle. Helvetin siistiähän se oli siltikin, Eero K. hymähtää.

Jonne-Pekka muistelee, miten Feeniksin studiosessioiden alla paljastuneet realiteetit nakersivat moraalia mutta eivät liiaksi; tahtotila bändin sisällä oli niin huima, että pääasia oli tehdä levy hyvin, valmiiksi asti ja saattaa se kuulijakunnan saataville, tavalla tai toisella.

– Kunnia seuraisi kyllä. Ja ilmeisesti teimmekin paljon asioita oikein koska levyn julkaisun jälkeen saimme keikkatarjouksia pyytämättä, jopa ihan oikeasti hyviltä tahoilta kuten Nummirockilta, Jonne-Pekka toteaa.

Synestesia ei koskaan myynyt itseään keikalle: yhtye meni useimmiten vain kutsuttuna ja harkinnan mukaan. Kun jäsenistöstä oli kuka missäkin kaupungissa ja millaisessa elämäntilanteessa milloinkin, oli varmojen keikkaviikonloppujen järjestäminen liki mahdottomuus.

– Tämä itsehallintainen keikkailumentaliteetti oli varsinkin loppuvaiheessa itselleni jopa ylpeyden aihe. “Lähetä speksit niin katsellaan”, oli kohtelias vastaus kun joku ehdotteli yhteiskeikan pitämistä ties minkä kalakuopan takarannan kuokkakievarissa, Jonne-Pekka sanoo.

– Kuitenkin olo tuntui vähän tyhjältä sen jälkeen. Kovasti puhuttiin uuden levyn tekemisestä, mutta koska oli jo tiedossa, että saman firman kautta se ei onnistu, eli konkreettiset suunnitelmat puuttuivat, ei se oikein edennyt jutustelua pidemmälle. Pohdittiin jotain demotteluja, mutta kun ei ollut oikein mitään pakettia kasassa, irtobiisejä lukuun ottamatta, niin siitäkään ei tullut mitään. Treeniksellä vietetiin aikaa suht harvakseltaan ja muutenkin touhu vähän tuntui rakoilevan, vaikkei mitään bändin sisäisiä kriisejä sen kummemmin ollutkaan, Eero K. kertaa.

– Uutta, yhteistä tavoitetta ei ollut ja muu elämä alkoi viedä koskivirran lailla mennessään. Ihkauusien biisien synnyttäminen alkoi olla itselleni todella nihkeää. Tuntui, että toistin vain samaa jo kuultua kaavaa aina kun sävellysmielessä soittojakkaralleni lysähdinkin. Kitara tuntui raskaalta, Jonne-Pekka muistelee.

Kuitenkin kappaleita syntyi parin vuoden tyhjäkäynnin jälkeen hyvin ja kasassa olikin tavaraa jo reiluun levylliseen. Helposti se ei Kuusiston mukaan kuitenkaan tapahtunut ja loppuvaiheessa alkoi jokaisen bändin pelkäämiä "taiteellisia erimielisyyksiäkin" olemaan havaittavissa. Innostuksen kipinä levyntekoon kuitenkin syttyi jossain kohtaa. Enää vain uupui yhteistyökumppani.

– Yksistä treenisessioista kotiin palaillessa pirahtikin sitten yllättäen puhelin. Eräs erittäin kookas levy-yhtiö olisi kiinnostunut tekemään yhteistyötä. No perkele. Siitähän sitä innostuttiin ja hommat lyötiin ajatustasolla ihan tuttuun tapaan "isoimmilleen". Joitakin päiviä myöhemmin istahdin isohkon neuvotteluhuoneen pöytään Helsingissä ja ihan jo yksityiskohdistakin vähän juteltiin. Ei siinä kuitenkaan montaa viikkoa ehditty ilopissoja housuun lirautella, kun heidän puoleltaan lyötiin jarrut päälle syytä kertomatta, ja homma kuivahti käsiin aivan totaalisesti. 

Taas oltiin tyhjän päällä. Rahat päädyttiin repimään seuraavaan levyyn jälleen omasta perstaskusta, Jori Haukion suosiollisella avustuksella.

– Järkeiltiin, että rahat kyllä saadaan ennakkomyynneillä katettua, sen verran hyvin oli Feeniksiäkin kuitenkin myyty. Ja niinhän lopulta saatiinkin, kiitos fanikuntamme, Eero K. kiittelee.


– “Vielä kerran pojat”-henki tuli ryhmässämme esiin ja aloitimme Nereuksen valmistelun, vailla tietoa julkaisutavasta tai ylipäänsä tulevaisuudestamme. Omasta vinkkelistäni Nereus oli aivan pakko tehdä. Niin paljon materiaalia ei vain pystynyt heittämään sivuun ilman todellisia laastari-ihottuman oireita, Jonne-Pekka jatkaa.


Studio varattiin ja uutta levyä ryhdyttiin nauhoittamaan totutuilla sapluunoilla. Reissun aikana ilmeni kuitenkin tiettyjä ongelmia. Osa niistä oli tuttuja, osa taasen täysin uusia.

– Jotenkin touhu ei sujunut ihan niin hyvin kuin aiemmin ja varsinkin omalla kohdalla oli isoa luomisen tuskaa havaittavissa. Osa levyn jutuista nosti kyllä tuttuun tapaani niskavillat pystyyn joka kuuntelulla ja ihan kirjaimellisesti innosta itkua vääntäen sai lauluja vetää narulle. Toisten kohdalla taas tekstinkin tuottaminen vaati tavaroiden paiskomista pitkin seiniä, syyttömille kiukuttelua sekä täysin turhanpäivästä päänaukomista, joka johtui ihan vain omasta turhautumisesta siihen, kun ei se luova työ ihan tuttuun tapaan onnistunutkaan, Eero K. kertoo.


Lopulta paketti oli kuitenkin kasassa. Nereus. Tarina kuvitteellisesta kommunistisesta saarivaltiosta, jossa arjen sankari päättää heittää jakoavaimensa koneiston rattaisiin, tässä teossaan toisaalta onnistuen, mutta varsin traagisin lopputulemin.

– Juonta ei avattu sanasta sanaan kertomalla, vaan pikemminkin tunnelmia maalailemalla ja vihjeitä piilottelemalla niin kansikuvituksiin, promovideoon kuin suht kryptisiin teksteihinkin. Ehkäpä pidemmällä luomisprosessilla olisi saatu aikaan paremmin harkittu kokonaisuus, mutta kyllä silti pitää sanoa, että lopputulemaan olin pääosin suhteellisen tyytyväinen. Eikä sitä pidempää luomisprosessia olisi varmasti kukaan meistä jaksanut.

– Jos vertaa Feeniksin ja Nereuksen synnytystä, ensimmäinen tuli liki pakottamatta ja ilosta pirskahdellen suoraan isiensä syliin, jokeltelua ja pieruja täynnä. Jälkimmäinen vaati kivuliaan keisarileikkauksen ja senkin jälkeen parin vuorokauden kaappihoidon. “Jaa tämäkö se on”, kysyi veljeskunta lasin takaa moniraajaista tuotosta ihmetellessään, toinen toistaan isiksi osoitellen. Oma se on joten ylpeydellähän siihen on pakko suhtautua. Helmiä hetkiä Nereukselta pystyn osoittamaan, joista innostuu yhä edelleen, kuunneltuna tai soitettuna. Mutta selvästi esikoista kesymmäksi kokonaisuus jäi, Jonne-Pekka jatkaa.

Synestesian olemassaolon syitä tarkasteltiin jo ennen tulevaa nauhoitusprosessia. Lopullinen päätös syntyi varsin nopeasti Nereuksen julkaisun jälkeen.


– Vain pari keikkaa ehdittiin Nereuksen kanssa tempomaan, kun oli selvää, että ei touhusta enää mitään tule. Ei ole intoa eikä halua, isoja ja pieniä erimielisyyksiä oli ilmaantunut prosessin aikana suhteellisen reilusti eikä keikkapakussakaan enää vallinnut yhtä hyvä toverihenki kuin aiemmin. Tähän päälle vielä asuntolainat, lapset, puolisot ja muut ns. tosielämän syyt, niin eipä siinä harkinta-ajallakaan mieli kellään muuttunut. Hyvissä väleissä laitettiin kuitenkin eropapereihin nimet alle ja erimielisyydet jätettiin menneisyyteen. Mitä sitä turhaan niitä vatvomaan, kun ei bändiä enää ole, Eero K. sanoo.

Myös Kalle toteaa, että Nereus oli levy, mikä yksinkertaisesti oli pakko tehdä.

– Sen avulla jokainen pystyi toteamaan ääneen, ettei tästä tule enää mitään. Sen takia en ehkä vieläkään kuuntele ko. levyä, koska se tuo mieleen saman happamuuden, joka vallitsi levyn tekohetkellä. Katkera en ole, en missään nimessä, sillä Nereus tehtiin loppuun vähintään yhtä suoraselkäisesti kuin myöhemmin tapahtunut lopettamispäätöskin. Peijaisiakin harkittiin, mutta totesimme, että itsemme jalustalle nostaminen ja isoon ääneen poistuminen eivät kuuluneet bändin toimintatapoihin. Harmin paikka, tavallaan.

– Nereus valmiina, punk- ja liberaalihengessä maailmalle ilmaiseksi jaeltuna ja seuraavia vaiheita punnitessamme päädyimme hyvinkin nopeasti kollektiiviseen harakiriin. Tai no, ”itsemurha” on aivan liian voimakas ilmaisu koska päätös tapahtui ilman suurempaa yllättävyyttä, pakotusta tai dramatiikkaa.

Katsoimme ja kuulimme, että se oli tässä. Lupaukset seikkailuista kuuluivat jo kaukaa muualta ja harmonian nimissä Synestesian hienoa nimeä ei haluttu väkisin riipiä mihinkään tahtomattomaan suuntaan. Olin helpottunut, Jonne-Pekka summaa.

Synestesian matka päättyi 4.12.2012.